Tim Vermeulen

Joukon yksinäisin mies: Helsingin matkaopas luusereille

Analyysi Helsingin ilmenemisestä Aki Kaurismäen 'Luuseritrilogiassa'

Ja näin koittaa joka vuosi päivä jolloin työmiehet irrottavat fasadien marmorikoristeet, laskevat kivimuurit, purkavat ministeriön, muistomerkin, telakat, öljynpuhdistamon, sairaalan ja kuormaavat ne perävaunuihin kulkeakseen alue alueelta jokavuotisen matkareittinsä. Tänne jää maalitaulujen, karusellin, vuoristoradan vaunuun pysähtyneen huudon Sofronia ja se alkaa laskea montako päivää sen täytyy odottaa kunnes karavaani palaa ja kokonainen elämä alkaa taas.
          Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit, s.67.

Valtaosassa Aki Kaurismäen teoksia käsittelevistä kirjoituksista analysoidaan (tai pyritään analysoimaan) töissä toistuvia kaksijakoisia jännitteitä — läheisyys/etäisyys, yksilö/kokonaisuus jne. Sekä kriitikot että tutkijat ovat analysoineet Kaurismäen teoksia anakronistisuuden (epäajanmukaisuuden) kannalta. Kaurismäen työläissankareiden tottumukset ja arvot (huomaavaisuus, arvokkuus, ylpeys, kunnia ja solidaarisuus) sekä kirjakielinen, muodollinen puhetapa ovat tosiaan ajastaan jäljessä.  Ravintolat, joissa he syövät, ja baarit, joissa he polttavat ja juovat (tai ainakin juovat) ovat nostalgisia muistoja kaukaisesta menneisyydestä kuten myös heidän aataminaikaiset kulkuvälineensä (20- ja 30-luvun raitiovaunut, 50-luvun jenkkiautot). Paitsi anakronistisuuteen, tämä jännite perustuu myös harvemmin tutkittuun ‘anakhoristisuuteen’, syrjäytymiseen ja, väljästi tulkiten, ‘sijoiltaan olemiseen’. (1) Kuten elokuvatutkija Tytti Soila asian osuvasti muotoili, pelkän menneisyyden käsittelyn sijaan Aki Kaurismäen elokuvat keskittyvät menneisyyteen sijoittuviin miljöisiin. (2) Soilan mukaan nämä menneisyyden miljööt sijaitsevat joko ajallis-paikallisesti  maaseudun ja kaupungin välissä tai historiallis-paikallisesti venäläisen kommunismin ja euroamerikkalaisen kapitalismin välissä. (3) Nämä ympäristöt ilmenevät ja ilmentävät itsensä näkyvimmin kaupungissa, jonka nykyisin määrittää euroamerikkalainen kapitalismi. Vain siellä ne muuttuvat historiallisesti ja ajallisesti vastakohtaisiksi ja sisäisesti ristiriitaisiksi. Tämä kaupunki on tietenkin Helsinki.

©Sputnik. Kuvaaja Marja-Leena Hukkanen Esseeni on tekstuaalinen ja teoreettinen analyysi Aki Kaurismäen tavoista esitellä näitä menneitä mutta myös läsnäolevia miljöitä suhteessa hänen esittämäänsä kuvaan Helsingistä sellaisenaan. Analysoin sattumanvaraisessa järjestyksessä niitä elokuvia, joiden muodostamaa kokonaisuutta Aki Kaurismäki nimittää ‘Suomi-trilogiaksi’ mutta kriitikot (toiseksi, 80-luvulla valmistuneen ensimmäisen jälkeiseksi) ‘Luuseritrilogiaksi’: Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006).

Kaupungin kieli


Kaupunkia eli urbaaniympäristöä voidaan Henri Lefebvren ja Michel de Certeaun kaltaisten teoreetikkojen mukaan tulkita kielenä, tai kenties pikemminkin kielten moninaisuutena, jonka Lefebvre määrittelee tekstuuriksi tai käytännöksi ja de Certeau, Foucault'n mukaisesti, diskurssina tai apparaattina. (4) Kielenä kaupungilla on omat  aakkosensa eli arkkitehtuurinsa: kulkuväylät, reunat (rannat, rautatiet, seinät), alueet, solmukohdat ja maamerkit (5) — Lefebvren sanoin ‘tilan representaatio’ ja De Certeaun mukaan ‘tilan ominaisuus’ (6) — ja ‘puhujansa’: oleilijat ja kävelijät. Arkkitehtuuri muodostaa ja sijoittaa kaupungin paikat ja niiden myötä suuren osan niiden kontekstista, kaupunkimaisemasta, mutta oleileminen tai käveleminen luo sen (eletyt) ympäristöt ja käsityksen niistä — kunkin omasta ‘representationaalisesta tilasta’, ‘tilallisesta käytännöstä’ tai ‘tilallisesta taktiikasta’. (7) Viimeksi mainittuun kuuluu vaaka- ja pystysuoran arkkitehtuurin hahmottamisen lisäksi sen ilmaiseminen: oleilija tai kävelijä on aina hetkellisesti ‘tässä’ eli lähellä tai ‘tuolla’ eli kaukana, enimmäkseen kuitenkin näiden kahden välillä. Ihminen ei ole pelkästään paikoissa vaan väistämättä aina kulkee niitä pitkin tai niiden läpi, tai pikemminkin ‘käyttää’ niitä. Tämä ajallis-paikallinen paikan/paikkojen ‘käyttäminen’ on, paitsi tilan ilmentymä tai hahmo — paikka — myös (eletty) tila itse – ‘paikan henki’. (8)  ‘Suhteessa paikkaan, tila on’, kuten De Certeau taidokkaasti lukee kaupungin kieltä, ‘kuin puhuttu sana’. (9)

Luen Kaurismäen Helsinkiä tällaisena kielenä — tai kielten moninaisuutena — ja käsittelen ensin sen aakkosia eli arkkitehtuuria ja sitten sen ensisijaisia asukkaita: työttömiä (Kauas pilvet karkaavat), kodittomia (Mies vailla menneisyyttä) ja yksinäisiä (Laitakaupungin valot).

Artikkelin sivut:

Artikkelin hakemisto