Sirpa Tani

Takapihojen estetiikka: tilat ja paikat Aki Kaurismäen elokuvissa

Johdanto

©Kuvaaja Marja-Leena Hukkanen Aki Kaurismäen elokuvissa paikoilla on keskeinen merkitys, mutta ne eivät välttämättä viittaa suoraan siihen fyysiseen todellisuuteen, jossa kyseiset elokuvat on filmattu. Sen sijaan elokuvissa on oleellista tietynlainen estetiikka, joka usein viittaa johonkin menneeseen - pitkälti kuviteltuun - aikaan. Kaupunkien helposti tunnistettavat maamerkit loistavat poissaolollaan. Niiden tilalla elokuvien maisemaa luonnehtivat sivukadut, harmaat takapihat, satama-alueet sekä tunkkaiset kuppilat. Kaurismäkeläinen Helsinki muistuttaa enemmän kaurismäkeläistä Pariisia tai Lontoota kuin muiden kotimaisten elokuvien luomaa Helsinki-kuvaa.

Esittelen seuraavassa Aki Kaurismäen tapoja kuvata kaupunkia kolmen näkökulman kautta. Ensimmäinen näkökulma heijastelee perinteistä myyttistä kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelua. Kutsun tätä lähestymistapaa paon ja unelmien tarinoiksi. Toinen näkökulma on kotonaan kaupungissa kuvaten arkisia urbaaneja ympäristöjä erityisesti marginaalisina mielenmaisemina. Kolmannessa näkökulmassa tarkastelen kaurismäkeläisen Helsinki-kuvauksen suhdetta kaupungin imagon luomiseen ja turisteille suunnattuun markkinointiin.

Paon ja unelmien tarinat


Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa kaupunki kuvattiin usein maaseudun vastakohtana, ei-maaseutuna. Maaseutuun liitettiin mielikuvia ihmisen ja luonnon välisestä sopusoinnusta, rauhasta, kauneudesta, alkuperäisyydestä ja tasapainosta. Kaupunki puolestaan kuvattiin usein kiireen ja melun sekä jatkuvan tehokkuuden ja oman edun tavoittelun keskellä elävien juurettomien ihmisten asuinpaikaksi. Taustalla tässä kuvaustavassa olivat toisaalta vanhat myyttiset käsitykset kaupungeista paheen pesinä, toisaalta suomalaisen yhteiskunnan tilanne erityisesti sotien jälkeisenä aikana. Suomen elinkeinorakenne painottui silloin vahvasti alkutuotantoon: maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa sai noin 60 prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä, ja vain noin joka neljäs suomalainen asui suurehkoissa taajamissa tai kaupungeissa. Jälleenrakennusaikana teollistuminen eteni nopeasti ja sen myötä muutto maalta eteläsuomalaisiin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle kiihtyi.

Huoli elämäntavan muutoksesta heijastui myös elokuvissa: perinteisiä maalaiselämään liittyneitä arvoja, juurten merkitystä ja maaseudun rauhaa haluttiin painottaa. Tuloksena valmistui joukko elokuvia, joissa maaseudun nuoret lähtivät kaupunkiin kokeilemaan onneaan. Urbaanin elämän erilaisuus ja houkutukset johdattivat kuitenkin viattomat maalaiset turmioon. Vaikeuksistaan viisastuneina monet palasivat elokuvan lopussa takaisin kotitilalleen, jossa maalaiselämän aitous korostui kaupunkikokemusten jälkeen. Esimerkkejä tällaisesta ”hyvä maaseutu - paha kaupunki” -vastakkainasettelusta ovat elokuvat Pikku Matti maailmalla (1947), Haaviston Leeni (1948), Kukonlaulusta kukonlauluun (1955) sekä Jengi (1963). Tämänkaltainen jyrkkä vastakkainasettelu alkoi hälvetä 1960-luvun alussa niin sanotun uuden aallon myötä. Kaupungista alkoi tulla yhä useammissa elokuvissa vähitellen arkisen elämän näyttämö. Myöhemmin Aki Kaurismäki on tehnyt uudelleentulkintoja suomalaisen maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelusta.

Matka maalta kaupunkiin


Aki Kaurismäki tulkitsee uudelleen myyttistä asetelmaa elokuvassaan Ariel (1988), joka kertoo maalta kaupunkiin muuttavan Taisto Kasurisen tarinan. Taiston entinen työpaikka, kaivos, suljetaan, minkä jälkeen Taiston isä kehottaa poikaansa lähtemään etelään etsimään parempaa elämää. Pian tämän jälkeen isä tekee itsemurhan. Taisto päättää toteuttaa isänsä ehdotuksen: hän tyhjentää pankkitilinsä ja lähtee avoautolla pitkälle ja hyiselle matkalle läpi talvisen Suomen. Matkan määränpäänä on Helsinki, joka sekin osoittautuu tylyksi. Taisto ryöstetään ja pahoinpidellään. Hän löytää töitä satamasta ja katon päänsä päälle miesten yömajasta. Pian hän tutustuu yksinhuoltajanaiseen, jonka luo hän muuttaa asumaan.

Arkipäivän onni ei kuitenkaan kanna pitkälle, sillä Taisto joutuu ongelmien kärjistyessä vankilaan. Sieltä hän pakenee avovaimonsa avustuksella. Tarinan lopussa pako jatkuu ja uusi matka alkaa: Taisto lähtee uuden perheensä kanssa kohti uutta unelmaa rahtilaiva Arielilla. Matkan kohde selviää hänelle vasta satamassa. Laivan määränpäänä on Meksiko.

Helsinki on kuvattu Arielissa armottomana paikkana, samoin myös autioituva maaseutu. Taiston mahdollisuudet onnelliseen elämään näyttävät vähäisiltä molemmissa ympäristössä, joten ainoaksi ratkaisuksi muodostuu pakeneminen, onnen etsiminen jostain muualta. Tarinan alussa Helsinki esitellään ensin uuden mahdollisuuden tarjoajana, joka kuitenkin välittömästi osoittautuu karuksi ja vihamieliseksi ympäristöksi viattomalle ulkopuoliselle. Vaikka Ariel esittää kaupungin ja maaseudun suhteen aluksi samaan tapaan kuin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa usein tehtiin, vastakkainasettelu ei ole enää yhtä kärjistettyä. Vaikka Taisto törmää kaupungissa rikollisuuteen ja muihin vaikeuksiin, hän ei edes unelmoi paluusta pohjoiseen. Mahdollisuus onnelliseen elämään löytyy vasta Suomen ulkopuolelta. Erona vanhoihin kotimaisiin elokuviin, joissa myös muutettiin maalta kaupunkiin, on nimenomaan loppuratkaisu. Oleellista ei ole paon kohde, vaan lähtö pois tutusta ympäristöstä, jossa elämä ei suju toivotulla tavalla.

Arielin kaltaista tarinaa, jossa elokuva päättyy Helsingin taakse jättämiseen ja matkaan kohti uutta unelmaa, edustavat myös Calamari Union (1985) ja Varjoja paratiisissa (1986).

Kalliosta Eiraan


Calamari Unionissa
joukko Frank-nimisiä miehiä sekä yksi Pekka lähtevät kalliille ja vaaralliselle matkalle Helsingin Kalliosta kohti kaupungin toisella laidalla sijaitsevaa Eiraa. Elokuva leikittelee Kallioon, vanhaan työläiskaupunginosaan, ja Eiraan, hienostokaupunginosaan, liittyvillä stereotyyppisillä käsityksillä. Elokuvan alkukohtauksessa miehet valmistautuvat lähtöön yhden Frankin pitäessä seuraavan paatoksellisen puheen, jossa tiivistyy koko elokuvan idea ja tunnelma:

Hyvät herrat. En aio väsyttää teitä enkä varsinkaan itseäni niillä lukemattomilla syillä, jotka tekevät elämisen tässä kaupunginosassa täysin mahdottomaksi.
Kaikki tietävät olosuhteet, joissa olemme joutuneet viettämään lapsuutemme ja nuoruutemme. Ahtaus, tietämättömyys, nälkä. Puhumattakaan linja-autojen huonosta ilmanvaihdosta, niiden aikataulujen epäsäännöllisyydestä.
Tässä kaupunginosassa on enemmän mäkiä kuin missään muualla maailmassa. Irrallaan juoksevat lapset ja koirat tekevät ulkona liikkumisen mahdottomaksi. Joudumme piileskelemään sivukujilla kuin spitaaliset houkat. Meitä nöyryytetään, meidän päällemme syljetään ikään kuin emme olisi lainkaan vapaan ja ylpeän kansakunnan itsenäisiä jäseniä. Sitä paitsi eräänä päivänä ilkeä vanha mummo potkaisi minua kipeästi polvitaipeeseen vain siksi, että olin hänen mielestään avannut suuni väärässä paikassa. En ole mikään koira.
Tiedän, että te myös osaatte tarvittaessa jossain määrin arvostaa itseänne. Siksi me olemme täällä. Itkuvirsien aika on ohi. Lähdön aika on koittanut.
Päätös ei ole helppo. Meillä monilla on syviä tunnesiteitä tätä kaupunginosaa kohtaan. Moni joutuu uhraamaan lapsuutensa, muistonsa, perheensä. Jos puu on mätä, on oksan irrottava siitä ja lähdettävä etsimään terveempää runkoa - puhuakseni vertauskuvallisesti.
Olemme kaikki kuulleet lapsena isovanhempiemme, vanhempiemme puhuvan kaupungin toisella puolella olevasta Eirasta. Alueesta, joka on kuuluisa tasaisista, leveistä kaduistaan ja raikkaasta ilmastaan. Juuri sinne me lähdemme tänä iltana.


Kallio kuvataan ahdistavaksi paikaksi, josta haluttiin päästä pois paratiisimaiseen Eiraan. Koska matka kaupungin halki tiedettiin sekä kalliiksi että vaaralliseksi, ennakkovalmisteluja oli mietitty huolella. Saatu perintö (kourallinen kolikoita) jaettiin tasan lähtijöiden kesken ja joukko päätettiin hajottaa kolmeen ryhmään, jotka yrittivät edetä kaupungin halki eri reittejä.

Kaupungin vaarat eivät olleet liioiteltuja, koska suurin osa lähtijöistä kuoli matkalla tai luopui muista syistä päämäärästään. Perille pääsi ainoastaan kaksi miestä. He eivät kuitenkaan löytäneet tavoittelemaansa unelmien Eiraa, vaan alueen todellisuus osoittautui täysin toisenlaiseksi kuin mitä heidän mielikuvansa olivat olleet. Autot, tehtaat ja rantavedessä kelluvat kuolleet kalat olivat se maisema, jonka he kohtasivat. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pako, eteenpäin meno. Frankit lähtivät elokuvan viimeisen kohtauksen lopussa soutamaan kohti Eestiä.

Artikkelin sivut:

Artikkelin hakemisto