Petri Tamminen

Unelma yhteisymmärryksestä

Eräänä heikkona hetkenään roskakuski Nikander väittää olevansa henkisesti sairas. Todellisuudessa hän on tietenkin masentuneen vastakohta: täynnä tervettä ylpeyttä ja kunniaa, elämäntuntoa. Sama koskee melkein kaikkia Aki Kaurismäen päähenkilöitä. Juuri siksi hänen elokuvistaan poistuu kyyneleitä nieleskellen; siksi kadun valoissa tekee aina mieli luvata, että tästä lähtien olen itsekin luottavainen ja luja.
    Kaikkein liikuttavimmalta tämä nikanderilainen elämänusko näyttää silloin, kun se laajenee ihmisten väliseksi, kasvaa toveruudeksi. Nikander ja Melartin, Rodolfo ja Schaunard, Reino ja Valto. Sanaton yhteisymmärrys on kuin joidenkin ikivanhojen kunniasääntöjen sanelemaa. Tulee tunne, että tämän toveruuden taustalla on pitkälle kehittynyt armon ja oikeudenmukaisuuden kulttuuri, ihmisyyden kunnioitus. Kilpailu ja häpeä on näköjään voitettu, ja tilalla ovat solidaarisuus ja suvaitsevaisuus.
     On mahdollista, että haavekuva toteuttaa itse itseään – tunnen miehiä, jotka hahmottavat ystävyyssuhteensa nikanderilais-melartinilaisen maailmankuvan läpi. Mutta haavekuva on koskettava nimenomaan siksi, että se on niin tavoittamaton. Se osuu kipeään kohtaan. Kuva paljastaa juuri sen, mikä meiltä puuttuu.
    
©Kuvaaja Marja-Leena HukkanenEi suomalainen lyhytpuheisuus oikeasti ole yhteisymmärrystä vaan häpeän ja paljastumisen pelkoa, epätoivoista yritystä säilyttää kasvot. Emme me oikeasti osoita toiselle kunnioitusta vaan itsenäisyydeksi naamioitua piittaamattomuutta: mies menee ja mies tulee. Ei toinen ihminen edusta meille armon ja yhteisymmärryksen mahdollisuutta vaan torjutuksi tulon mahdollisuutta.
     Suomalainen ihmisen kunnioittamisen perinne ei ole ulottunut kotiin ja kasvattajille. Meidät on kasvatettu häpeämään eikä kunnioittamaan. Häpeän pelossa me salaamme herkkyytemme ja tosiaikeemme – niin kuin se tyyppi, joka läimäyttää äkkiarvaamatta ja kipeästi harteille sen sijaan, että kohtaisi ne suuret vaarat, joita toisen ihmisen avoin lähestyminen sisältää.
    Kaikki Suomen heimot ovat kehittäneet oman tyylinsä välttää aitoa kontaktia. Varsinaissuomalaiset vaikenevat. Vuosisatainen elo kartanoiden vallan alla on opettanut heidät hiljaiseksi: avoin puhe on merkinnyt riskinottoa. Savolainen salaa todelliset tunteensa virkettä venyttämällä: ”En ole vielä sanonut lopullista sanaani”. Pohjalainen varmistaa selustansa päälauseilla, jotka nimenomaan ovat lopullisia ja jättävät vastaansanomisen varaa mahdollisimman vähän. Vastaan kyllä sanotaan, yhtä innokkaasti ja toisilla lopullisen tuntuisilla päälauseilla.
    Taiteessa olemme yrittäneet kääntää häpeän ja hylkäämisen pelon voitoksemme. On opittu kuvaamaan luontoa. Tai on tehty niin puhdasta jälkeä, ettei hylkäämisen sijaa jää: ”Kaikki turha muuttuu ajan mittaan rumaksi”, sanoo Alvar Aalto.
    Uskon että Aki Kaurismäen elokuvat liikuttavat meitä siksi, että niissä ihmiset ymmärtävät toisiaan ja välttävät torjutuksi tulon. Kahdella sanalla tai pelkällä katseella ilmaistaan rakkaus ja toveruus. Syntyy mielikuva ylimaallisesta yhteydestä: viisaudesta ja lämmöstä ihmisten välillä.
    Kaurismäkeläinen yhteisymmärrys on suomalaisen unelman tarkka kuva. Se on satumaamme: väärinymmärryksen sijasta siellä vallitsee ymmärrys ja ahdistuksen sijasta vapaus. Vapaus häpeästä, jolla suomalainen toista suomalaista uhkaa.

Kirjoittaja on Vääksyssä asuva kirjailija. Hän on saanut Kalevi Jäntin palkinnon teoksesta Piiloutujan maa (2002) ja hänen viimeisin teoksensa Enon opetukset (2006) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Tammisen tuotantoa on käännetty ruotsiksi, saksaksi ja latviaksi.