Gabri Ródenas

Hiljaisuuden runous

Aki Kaurismäen tuotanto edustaa mielikuvien ja hiljaisuuksien elokuvaa. Postmodernin elokuvan yleistä luonnehdintaa käyttäen voidaan sanoa, että ne ovat täynnä suvantokohtia, joissa ei näytä tapahtuvan juuri mitään. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että pidän Kaurismäen elokuvia postmoderneina.

Jim Jarmuschin tavoin suomalaisohjaaja on valinnut hitauden, hiljaisuuden ja eräänlaisen minimalismin elokuviensa tehokeinoiksi. Yksi selkeimmistä Kaurismäen ja Jarmuschin yhtymäkohtien osoituksista lienee Night on Earth -elokuvan Helsingille omistetussa jaksossa. Siinä Matti Pellonpää esittää taksikuskia ja yhtä juopuneista miehistä kutsutaan pilkallisesti Akiksi. Yhtäläisyydet ohjaajien välillä eivät kuitenkaan jää tähän. Esimerkkeinä mainittakoon molempien suuri arvostus Bressonia kohtaan, molempien uustulkinnat Melvillestä, etenkin Le Samouraista – Kaurismäen I Hired a Contract Killer ja Jarmuschin Ghost Dog – savukkeiden näkyvä rooli ja monet samansuuntaiset näkemykset elokuvista ja elokuvantekijän asemasta.

Ohjaajamme vaikuttaa olevan kiinnostuneempi maisemista ja pitkistä hiljaisuuksista kuin elokuvan juonesta. Casettin ja Di Chion tavoin voidaan puhua “heikosta kerronnasta”, jossa “Hahmot ja ympäristöt sijoittuvat etualalle, tilanteet saavat arvoituksellisen luonteen ja muutokset ovat minimaalisia”. Itse asiassa – kuten kahdesta Leningrad Cowboys -elokuvasta selvästi ilmenee – juoni on lähes olematon. Elokuvan lopusta ei oteta paineita. Näkymät ovat kuin sisäisessä road moviessa. Kaurismäen kuvaamat maisemat eivät ole konkreettisia – kuten Sirpa Tani on huomauttanut – vaan metaforisia tai symbolisia. Tilojen yhteyksistä tarinoiden hahmojen henkeen on Tim Vermeulen kirjoittanut kiintoisan artikkelin “Joukon yksinäisin mies: Helsingin matkaopas luusereille”.

Elokuvassa Leningrad Cowboys Go America Kaurismäki esittelee autioituneita maisemia, näkymiä USA:sta, jossa amerikkalainen unelma on kärsinyt tappion. Hauska yksityiskohta on, että tällaisiin maisemiin ja tarinoihin mieltyneellä Jarmuschilla on elokuvassa cameorooli. Sattumaa ei ole sekään, että hän esittää autonromujen myyjää, joka symbolisoi matkaa joutomaan halki.

Kuten lähes kaikki muutkin Kaurismäen hahmot, Leningrad Cowboysit ovat varsin vähäpuheisia. Elokuva etenee kuin valokuvakokoelma erittäin vähäisin muutoksin. Kaurismäki keskittyy erityisesti kasvoihin, kehonkieleen sekä hahmon ja ympäristön raakaan kontrastiin, joka viittaa yhteyden puutteeseen niiden välillä. Leningrad Cowboysit matkustavat maassa, joka ei ole heidän omansa (he eivät edes tunne rock'n'rollia!), mutta se ei heitä huoleta. Suomikaan ei ole enää heidän maansa. Heidän musiikkinsa, elämäntapansa ja maailmankatsomuksensa eivät ole suomalaisia, mutta he eivät kuulu mihinkään muuallekaan. Levy-yhtiön agentti neuvoo Cowboyseja matkustamaan USA:han, koska heidän musiikkiaan ei arvosteta heidän kotimaassaan. Leningrad Cowboysien matka on silkkaa ristisiitosta, vailla minkäänlaisia juuria. He heittäytyvät yhtäläisellä innolla balalaikansoittoon, countryyn ja rockiin. Soittaminen ja jatkuva liike pitää heidät käynnissä. Muulla ei ole väliä.

leningrad1.jpg On olennaista, että Kaurismäen näkemys ei ole fatalistinen vaan pikemminkin päinvastainen. Itse asiassa kaikki hänen teoksensa ovat syvästi optimistisia. Vaikka Kaurismäen hahmot vaikuttavat surullisilta (ja usein ovatkin sellaisia) ja synkiltä, heidän todellinen sanomansa on, että kaikki on väliaikaista: epäonni kaikkoaa kuten Kauas pilvet karkaavat. Varsin usein hänen elokuvansa päättyvät onnellisesti (kuten Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Leningrad Cowboys ym.).

Hiljaisuus Kaurismäen, kuten Jim Jarmuschinkin, elokuvissa kertoo, että sanallinen kieli ei ole välttämätön kommunikaation kannalta ja on olemassa toinenkin, inhimillisempi ja syvällisempi, kieli. Esimerkkinä mainittakoon Leningrad Cowboys Go American kohtaus, jossa parturi soittaa kitaraa. Kohtauksen yhteneväisyys Jarmuschin Ghost Dogin päähenkilöön ja jäätelönmyyjään on ilmeinen: hahmot ovat ylimmät ystävykset, vaikka eivät puhu samaa kieltä. Myös Night on Earthin New Yorkiin sijoittuvassa osuudessa Yoyo ja Helmut (joiden kielellinen eroavaisuus ei ole dramaattinen) kommunikoivat kielen tuolla puolen. Ihmisten välisestä sanattomasta ymmärryksestä kirjoittaa Petri Tamminen esseessään “Unelma yhteisymmärryksestä”.

Kaurismäen lähestymistapa on selvästi runollinen. Hänen töistään välittyy maailman ja elämän hyväksyminen laaja-alaisina. Todellisuus muuttuu ja liikkuu jatkuvasti, eivätkä sanat pysty vangitsemaan sitä. Tässä näkemyksessä on jotain itämaista. Hiljaisuus muodostuu ainoaksi tilaksi, jossa tuon todellisuuden loputtomat sävyt ja muunnelmat voivat ilmetä (epämääräisesti ja vajavaisesti).

Kaurismäen hahmot eivät muuta tilannetta väkisin. He eivät koskaan väkivaltaisesti pyri muuttamaan asioita vaan tyytyvät odottamaan ja varautumaan.

Kaurismäen runokielen toinen ulottuvuus on huumori. Toisin kuin Jim Jarmuschin teatraalisissa hahmoissa, voimme suomalaisohjaajan tyylissä nähdä eräänlaista visuaalista huumoria. Nimenomaan hahmojen viileyden ja heidän toimintansa koomisuuden välinen kontrasti saa yleisön nauramaan. Monista Leningrad Cowboys Go American selkeistä esimerkeistä mainittakoon kohtaus, jossa auton takaluukku avataan, pari tuolia laitetaan sisään ja kaksi soittajaa kapuaa muitta mutkitta kyytiin. Tai kohtaus, jossa soittajat laittavat ystävänsä ruumisarkkuun oluttölkkejä. Jarmuschin tavoin myös Kaurismäen elokuvissa absurdismi on aina läsnä.

Tämä huumorintaju kertoo sekä kevyestä suhtautumisesta elämään että väkivallasta kieltäytymisestä. Huumori räjäyttää merkitysten moninaisuuden ja paljastaa elämän sellaisenaan koko loistossaan ja valon ja varjon leikissään.

Aki Kaurismäen elokuvissa hiljaisuus on merkityksellisempää kuin liikasanaisuus. Se avaa mielemme uusille merkityksille ja tuo ulottuvillemme yleensä huomaamatta jäävät elämän osa-alueet. Kaurismäen työt ovat pieniä zeniläisiä tai taolaisia teoksia, kuin kauniita haiku-runoja, toiveikasta kaihoa siitä huolimatta, että Kauas pilvet karkaavat.

 
Gabri Ródenas (syntynyt Espanjassa 1976) on filosofi, kirjailija, käsikirjoittaja ja itsenäinen elokuvantekijä. Hän järjestää elokuvatapahtumia ja vetää ohjauskursseja. Ródenas kuuluu Asociacion de Cineastas de la Region de Murcia -yhdistykseen. Hän työstää parhaillaan väitöskirjaansa Jim Jarmuschin yhteyksistä postmodernistiseen liikkeeseen Murcian yliopistossa Espanjassa.

Esseen on suomentanut Karri Savonen.


Lähteitä:

Casetti, F. y Di Chio (1990): Cómo analizar un film. Barcelona: Paidós.
Civila De Lara, Eduardo: “Aproximación al cine postmoderno: Las maneras de hacer mundos de Jim Jarmusch”. Mecanografiado.
Tamminen, Petri: “Unelma yhteisymmärryksestä”.
Tani, Sirpa: “Takapihojen estetiikka: tilat ja paikat Aki Kaurismäen elokuvissa”.
Vermeulen, Tim: “Joukon yksinäisin mies: Helsingin matkaopas luusereille”.
Viejo, Breixo (2001): Jim Jarmusch y el sueño de los justos. Madrid: Ediciones JC.
VV.AA: Historia general del cine Vol.XII. Barcelona: Cátedra.